Eräs sydänepisodi tässä elämässä.

Nyt on reilu 4 viikkoa kulunut aorttanläpän vaihdosta ja välillä tuntuu että tästä voisi toipua. (koputtaa puuta). Tässä siis se tarina.

1.3 istuskelen treenikämpällä ja lauleskelen ja soittelen kitaraa yömyöhään. Kotiin pitäs mennä ja junaliput tilata tampereelle. Jossain vaiheessa näin tapahtuukin ja kolmen tunnin unien jälkeen vaari vie mut seinäjoelle asemalle. Tässä vaiheessa ei jännitä vielä yhtään.

2.3

Jossain vaiheessa tulen sitten tampereelle ja suoraan sairaalalle taksilla asemalta. Siellä onkin sitten ekg:tä ja verikoetta jos minkälaista. Vihdoin pääsen huoneeseen ja nukkumaan toviksi. Sitten Mirkalta tulee viestiä että on tulossa katsomaan. Se oli kiva yllätys, mutta samalla alkas hirveä migreeni, joten ei musta hirveästi juttuseuraa ollut.

Loppuillasta en muista juuri mitään, muutakuin että hoitaja sanoi leikkausvuoron olevan iltapäivällä. Ai niin, toinen juttu oli myös että leikkaava lääkäri kävi juttelemassa. Lopuksi sanoin lääkärille että älä unohda mitään mun kroppaan sisälle. Ja kuinka kävikään. 

3.3

Seuraavana päivänä sitten oli vain odottelua, kunnes lopulta mut sängyllä haettiin saliin. Viimeinen mitä muistan on kun hoitaja sanoi että ajelen nämä rintakarvat... :)

4.3?

Seuraava muistikuva on kun herään toviksi ja mulle kerrotaan missä olen.  Taas taju pois...

Sitten heräänkin teholla ja kuuntelen kun mieshoitaja yrittää pokaa jotain naishoitajaa koirajutuilla. Nainen ei ole tippaakaan kiinnostunut. Mietin itekseni että piti tämäkin kokea. Sit muistin että mut on leikattu just, enkä voi liikkua kun on johtoa ja letkua joka paikassa. Se päivä menee siinä maatessa ja ihmetellessä.

Jossain vaiheessa pääsen osastolle makaamaan ja näistä päivämääristä olen vähän hukassa. 

Kipulääkkeet ovat luokkaa hallusinaatio. Seinästä tulee eri olioita, ulkona taivaan täydeltä laskuvarjohyppääjiä ja kaikki tuntui ihan normaalilta. Mitään oikein järkevää ajatusta ole tuolta ajalta tai en ainakaan muista. 

Kuitenkin tampereella aloitin elämäni kovimman treenin. Kaikista kovin tais olla kun rollaattorin avulla kävelin sängyltä ovelle ja takas. Silloin tuntui että ei tää tästä. Nukkumisesta ei tullut oikein mitään kipulääkkeen takia. Kaikki oli yhtä valveunta ja hämärän rajamailla olemista. Ei ollut huono olla eikä hyvä. Kun laittoi silmät kiinni, niin eräänkin kerran näin 1930-luvulla tanssivia mummoja, jotka jotenkin katkeilivat keskeltä ja mummot vaan hymyili mulle. Sekään ei tuntunut oudolle. Erilaisia valveunia oli monia, mutta en niistä tuon enempää jaksa. Hallusinaatioista vielä sen verran että huonekaveriksi tuli joku juuri leikkauksessa kans ollut ja jossain vaiheessa kysyi multa, että näenkö mä juttuja seinällä jotka liikkuu... Sanoin että kyllä, se on ihan normaalia tässä vaiheessa. Hoitajat sitten vain naureskeli meidän jutuille :)

Suurin pelko oli jossain vaiheessa, että nuo hoitajat pesee mut... En tiedä mikä siinä vaivasi, mutta kun se ajankohta tuli, niin sitä oli niin lääkkeissä ettei sitä edes oikein miettinyt. Toisella kertaa olin jo suihkussa ihan itse. 

Sitten oli sitä osastolla oleilua ja kyllä se olokin vähän parani, paitsi kuumeilu alkas vaivaamaan iltaisin ja katetrista oli tullut virtsatietulehdus. Verikokeita otettiin aamuin illoin ja lääkkeitä syötiin. 

Sitten leikkaava lääkäri tuli kertomaan mitä oli tapahtunut. Tässä maallikon versio: Leikatessa sydän oli alannut vuotamaan siinä vaiheessa kun tekoläppä oli jo kiinni. Läppä jouduttiin irroittamaan että vuoto saatiin tukittua, joka ei ihan heti onnistunut. Kun kuitenkin vuoto saatiin tukittua, toimenpiteen johdosta aortta oli pienentynyt ja jouduttiin laittamaan pienempi läppä, jollaista ei meinannut löytyä. Sitten paikkaukseen tarvittavia huopaläppiä oli kateissa yksi, jota ei koskaan löytynyt. Aika alkasi loppumaan ja lääkäri tarkasti että huopaläppä ei ole missään kriittisessä paikassa. Leikkaus kesti 8-9 tuntia kokonaisuudessaan ja sydän pysäytettiin 3 kertaa. 

No, enhän mä lääkehöyryis oikein mitään tajunnut kyseisestä selostuksesta, luin sittemmin leikkauskertomuksesta. 

Loppuviikkoa kohden olo alkas paranemaan ja olemaan sitä luokkaa että mut siirretään seinäjoen keskussairaalaan.

Sunnuntaina taisi sitten olla kun mut siirrettiin seinäjoelle. Ambulanssikyydillä ja lääkettä oli pumpattu kroppaan että tärinät ja kuopat ei sattuisi. Matka menikin loistavasti, ambulanssikaveri oli huippukaveri ja juttua riitti. Muistaisimpa ketä he olivat. Pirkanmaalta kuitenkin.

Seinäjoella pääsin heti huoneeseen ja huoneeseen tulo oli ikimuistettava. 3 hiljaista papparaista, sanon papparaisiksi, vaikka kaksi heistä oli 40 luvun lopulla syntyneitä. Mietin että tää on painajainen, miten helvetissä kestän näiden kanssa viikon täällä. Kuolemanhiljaista. Kuinka väärässä olinkaan. 

Tovin olin siinä maannut sängyssä kaikessa hiljaisuudessa kunnes 40-luvulla syntyneet alkasivat juttelemaan. Täytyy sanoa että oli todella filosofista keskustelua, huumorin kera. Jossain vaiheessa toinen heistä kutsui mua henkilöksi joka ei esitellyt itseään tullessaan huoneeseen. Sen jälkeen esittelin itseni ja liityin keskusteluun. Täytyy sanoa että nautin heidän seurastaan. 

Hyvästä seurasta huolimatta iltaisin iski masennus. Mä en ole ikinä kokenut masennusta, korkeintaa alakuloa ja siitä on päässyt eroon kirjoittamalla biisi. Mutta nyt oli ihan eri tilanne. Johannan kanssa kirjoittelin ja Johanna yritti lohduttaa ja kyllähän se auttoikin jonkin verran. Mutta se oli niin syvää, että kirjoittamalla oli vaikea lohduttaa. Johanna <3 <3

Tähän väliin pitää kertoa vierustoverista. Hänelle oli tehty sama leikkaus 10 vuotta sitten. Se oli epäonnistunut silleen että läpästä oli päässyt kalkkia verenkiertoon ja aivoihin kulkeutunut. Hän oli alannut kärsimään sen johdosta lähimuistin menetyksestä ja joutunut sairaseläkkeelle. Sairaalassa hän oli toisen vaivan vuoksi nyt ja hänen tilanteensa oli siis huomattavasti pahempi kuin minulla. Tämä kaveri kuitenkin huomasi masennukseni ja alkas tsemppaamaan. Hän kertoi kuinka 10 vuotta sitten oli samassa rakennuksessa kulkenut rollaattorin kanssa yöt ja itkenyt masennustaan hävennyt myös että kuinka iso mies täällä kulkee itkee yksikseen. Mutta kertoi myös että elämä alkaa voittamaan pikkuhiljaa, vähän kerrallaan. Tähän keskusteluun palattiin monta kertaa vielä, kunnes vierustoveri pääsi kotiin. Hannu :)  :)  

Viistosti vastapäätä oli toinen 40-luvulla syntynyt kaveri ja hänelle oli kans juuri vaihdettu läppä. Jostain syystä hänen sanojen mukaan aivot oli alkaneet lähettää signaalia, että pari sormea on tarpeettomia. Lääkäritkään eivät tienneet miksi kahteen sormeen oli iskenyt kuolio. Joten taisin olla huoneen tervein ja toinen masentuneista. 

Palataan taas minäitseen. Jossain vaiheessa lääkäri sanoi että kun hallusinaatiolääke lopetetaan niin alkaan olemaan valmis kotiin. Määrää oli jo pienennetty ja tästä kannustimesta sanoin että kerta vielä ja sit lääke pois. Näin sitten tehtiin ja eräänä aamuna lääkäri sanoi että voit mennä kotiin tänään. Tottahan siitä ilostuin ja tilasin kyydin. 

Vaari sitten jossain vaiheessa tuli hakemaan. Matkalla kuitenkin tuli outoja tuntemuksia, mm. deja vu tunnetta ja huimausta. Myös vasenta puolta rintaa puristi. 

Poikettiin apteekissa hakemassa lääkkeet ja siellä äitini huomasi että nyt ei ole kaikki kunnossa. Ajettiin kuitenkin kotiin ja kun päästiin sisälle niin sanoin että pitää päästä takas sairaalaan. Taksi sitten haki ja mentiin päivystykseen missä jouduin tiputukseen. Siinä meni ensiavussa ilta yöksi olinkin taas omalla paikallani samassa huoneessa, mistä lähdin. Mulle sitten kiinnitettiin lähetin mistä sydämen tilanne näkyy koko ajan. 

Sitten sama tuntemus kun oli rinnassa aiemmin, tuli kylkeen alas, mutta se yltyi kovaksi krampiksi. Näitä kramppeja oli sitten ympäri yläkroppaa ja vesi siinä tuli silmistä, oli ne niin kovia kramppeja. Pari päivää olin sitten sairaalassa ja siellä oli myös tämä kaveri, jolla oli kuolio. Jossain vaiheessa tajusin että tällä kaverilla masentaa pahasti. hän ei osannut ottaa hoitajan huumoria siinä vaiheessa ja kertoi itkien että hoitaja oli sanonut näin ja näin. Juteltiin kaverin kanssa muutamat tovit ja toivottavasti kaverilla on asiat jo paremmin Jouko :) :)

Leevistä en vielä kertonut. Leevi oli yksi kolmesta miehestä, kun saavuin ensimmäisen kerran huoneeseen. 

Leevi oli 1928 syntynyt vanhanliiton mies ja nukkui mua vastapäätä. Leevi piti meteliä nukkuessaa ja ilmavaivat oli pahat. Vessassa käyntiä vähä välein, mikä oli varmasti raskasta tuolla ikää. Leevi hoki ettei hänestä enää miestä tule ja sadatellen kävi vessassa. 

Leevi ei tainnut meille muille sanoa sanaakaan koskaan. Vastasi hoitajien kyselyihin ja kätevästi käytti kännykkää soittaakseen omaisilleen. Leevi oli myös erittäin huonokuuloinen mikä aiheutti koomisia tilanteita, etenkin yhden hennolla äänellä puhuvan naislääkärin kanssa. Tämän lääkärin kanssa Leevi kävi väittelyitä kotiin pääsystä. Leevi olisi niin mielellään mennyt kotiin. 

Lopulta lääkäri soitti Leevin vaimolle ja vaimo sai käännytettyä Leevin pään. Lopulta kuitenki Leevi siirrettiin terveyskeskukseen ja sieltä sitten toivon mukaan pääsi vielä kotiin. Mutta ennen lähtöä Leevi sanoi meille että hei ny! Siinä vaiheessa mulla oli silmäkulmassa tippa.  Leevi :) :) 

Sydämen seurannassa ei sitten mulla ollut mitään poikkeavaa joten parin päivän jälkeen pääsin kotiin, jossa olikin Johanna odottamassa <3.

Tarina jatkuu tästä ehkä vielä, nyt en jaksa enempää kirjoittaa. .

                                                 Johannan kanssa jo hymyilyttää :)