Kotiutuminen
Pääsin siis kotiin parin viikon sairaalareissun jälkeen ja Johanna oli täällä laittanut kaiken valmiiksi ja kotiin oli hyvä tulla.
Älyttömän kovat krampit vain jatkui yläkropassa ja Johannalle jouduin sanomaan, et älä mee sit paniikkiin kun mulle tulee kramppi. Soita ambulanssi vasta jos pyydän. Kramppi kesti aina noin 5 minuuttia, mut se tuntui pidemmältä ajalta. Krampin jälkeen oli ihan normaali olo, ihan kuin kramppia ei olis ollutkaan. Sen jälkeen iski muutama huimauspäivä, joka ilmeni aina kun laittoi maate. Ihan kuin juovuksis olis mennyt sänkyyn, maailma alkoi pyöriä.Yskiminen oli suoraan saatanasta ja aivastus helvetistä. molempia oikein pelkäsi.Sattui sen verran kovasti ja sattuu vähän vieläkin.
Siinäpä ne päivät hiljalleen kului, kavereitä kävi ja kahvia juotiin. Mikä ei pakosta aina hyvä idea kun lepopulssi oli sellainen 80.
Kävelylenkkejä tuli tehtyä, aloittaen muutamasta sadasta metristä. Ei voi sanoa että kuntoutuminen on ollut nousujohteista, jokaista hyvää päivää seurasi aina huono päivä. Fyysisesti tai henkisesti. Välillä tuli ja tulee edelleenkin mieleen että joskohan tää kroppa kestää sittenkään. Nyt kun kunto on parantunut ja lenkit on jo kilometreissä, niin alkaa se usko löytymään.
Varovainen pitää vielä olla, nostoraja taitaa tätä kirjoittaessa olla alle 10 kiloa. Kestää aikansa että rautalangalla sidottu rintalasta luutuu huolella. Haava on edelleen myös arka, kun vaatteet hinkkaa. Olkapäät ja kaulan seutu väsyy hyvin äkkiä. Mutta onhan leikkauksesta nyt vasta reilu kuukausi.
Hiilikuituinen tekoläppä tikittää yötäpäivää, mutta ei se ole kuin pari kertaa häirinnyt. Sen kuulee ihan vieressä seisten.
Aikaisemmin ajattelin että mitä hyötyä mistään on tällä ikää (42). Nyt ajattelen jo suurimmassa määrin että niin paljon on vielä tekemättä ja näkemättä. Tietyt asiat muuttaa näkökulmaa väkisinkin. Nyt vaan toivoo että kaikki menisi hyvin, toipuminen jatkuisi tähän tahtiin ja syksyllä sais juosta puolimaratonin vaihteeksi. Myös antiikit odottelee tuolla ympäri maailmaa :)
Älyttömän kovat krampit vain jatkui yläkropassa ja Johannalle jouduin sanomaan, et älä mee sit paniikkiin kun mulle tulee kramppi. Soita ambulanssi vasta jos pyydän. Kramppi kesti aina noin 5 minuuttia, mut se tuntui pidemmältä ajalta. Krampin jälkeen oli ihan normaali olo, ihan kuin kramppia ei olis ollutkaan. Sen jälkeen iski muutama huimauspäivä, joka ilmeni aina kun laittoi maate. Ihan kuin juovuksis olis mennyt sänkyyn, maailma alkoi pyöriä.Yskiminen oli suoraan saatanasta ja aivastus helvetistä. molempia oikein pelkäsi.Sattui sen verran kovasti ja sattuu vähän vieläkin.
Siinäpä ne päivät hiljalleen kului, kavereitä kävi ja kahvia juotiin. Mikä ei pakosta aina hyvä idea kun lepopulssi oli sellainen 80.
Kävelylenkkejä tuli tehtyä, aloittaen muutamasta sadasta metristä. Ei voi sanoa että kuntoutuminen on ollut nousujohteista, jokaista hyvää päivää seurasi aina huono päivä. Fyysisesti tai henkisesti. Välillä tuli ja tulee edelleenkin mieleen että joskohan tää kroppa kestää sittenkään. Nyt kun kunto on parantunut ja lenkit on jo kilometreissä, niin alkaa se usko löytymään.
Varovainen pitää vielä olla, nostoraja taitaa tätä kirjoittaessa olla alle 10 kiloa. Kestää aikansa että rautalangalla sidottu rintalasta luutuu huolella. Haava on edelleen myös arka, kun vaatteet hinkkaa. Olkapäät ja kaulan seutu väsyy hyvin äkkiä. Mutta onhan leikkauksesta nyt vasta reilu kuukausi.
Hiilikuituinen tekoläppä tikittää yötäpäivää, mutta ei se ole kuin pari kertaa häirinnyt. Sen kuulee ihan vieressä seisten.
Aikaisemmin ajattelin että mitä hyötyä mistään on tällä ikää (42). Nyt ajattelen jo suurimmassa määrin että niin paljon on vielä tekemättä ja näkemättä. Tietyt asiat muuttaa näkökulmaa väkisinkin. Nyt vaan toivoo että kaikki menisi hyvin, toipuminen jatkuisi tähän tahtiin ja syksyllä sais juosta puolimaratonin vaihteeksi. Myös antiikit odottelee tuolla ympäri maailmaa :)
Kommentit
Lähetä kommentti